Pintapuolisesti Reanimal ei näytä eksyneen kauas Tarsier Studiosin edellisistä peleistä Little Nightmares ja Little Nightmares II. Edeltäjiensä tavoin Reanimal on tunnelmallinen kauhuseikkailu, jossa pelataan lapsina painajaismaisessa maailmassa. Malmöläinen kehittäjä ei ole ensimmäinen pelitalo, joka rakentaa tulevaisuuttaan aiemman menestyksen perustalle, ja Tarsierin toimitusjohtaja Andreas Johnsson sekä narratiivinen johtaja David Mervik tiedostavat vertailun. Jälkimmäinen kaksikosta tosin mainitsi, että idea henkisestä jatko-osasta kehkeytyi melko orgaanisesti ja että se oli vain yksi monista vaihtoehdoista, joita tiimi olisi voinut lähteä tavoittelemaan.

”Meillä ei ole muottia, johon palaisimme noin vain”, Mervik sanoi. ”On sattumaa, että hahmot ovat tällä(kin) kertaa lapsia. Ehkä se vain vetoaa meihin, koska luomme mielellämme groteskeja skenaarioita pelottaviin paikkoihin. Lapsipäähenkilö tuo hyvää kontrastia verrattuna kykenevämpään aikuishahmoon.”

Erot Reanimalin ja Little Nightmaresin välillä voivat olla hienoisia, mutta myös hyvinkin selkeitä. Siinä missä Little Nightmares oli 2,5D-tasohyppely (vaikka toisinaan se mahdollisti liikkumisen kolmessa ulottuvuudessa), Reanimal on täysin 3D-seikkailu. Alkukohtauksessa – sen jälkeen, kun on nähty nimettömän pojan heräävän painajaisesta säkki päässään – pelaajan ensimmäinen tehtävä on ohjata hänen venettään eteenpäin, ei sivuttaisesti.

Hetkeä myöhemmin paljastuu toinen yllätys, kun vedestä kiskotaan tyttö, jolla on jänisnaamio. Tyttö on elossa, ja kaksikko osoittautuu sisaruksiksi. He jopa puhuvat toisilleen. Jos veneen koko ei sitä jo paljastanut, viimeistään rantaan ennättäessä on selvää, että maailma on heidän – ainakin siinä mielessä, että vastaan tulevat ovet, salkut ja aidat vaikuttavat sopivan heidän mittasuhteisiinsa. Little Nightmaresissa kodit olivat ylisuuria ja groteskit hirviöt jättimäisiä.

Näiden eroavaisuuksien mainitseminen ei kuitenkaan riitä havainnollistamaan kaikkia eroja Little Nightmaresiin. 

”Koska teimme sekä Little Nightmaresin että Reanimalin, herää varmasti kysymyksiä, onko kyseessä sama peli vai ei, mutta vastaus selviää heti pelatessa”, Johnsson sanoi. ”Kun näkee, miten ihmiset pelaavat sitä, kyseessä on selvästi eri peli.”
 

Kaksin aina kaunihimpi

Tärkein ero on veli-siskodynamiikka, joka on Reanimalin keskiössä. Vaikka Little Nightmares II:ssa oli myös kaksi hahmoa, vain toinen hahmoista oli pelattava. Reanimal on puolestaan suunniteltu yhteistyöpeliksi, ja konseptia alleviivaa se, että pelaajat kokevat kaiken yhdessä. 

Johnssonille kyse on tunteesta, että katsoisi kauhuelokuvaa yhdessä jonkun kanssa. ”Kun katsoo kaverin kanssa, jännityksestä pääsee eroon, tai kaveriin voi tarttua, mikä säikäyttää hänetkin. Siitä kehkeytyy mielenkiintoa.”

Yhdessäolon tuntua luodaan sillä, mihin tapaan kunkin pelaajan kamera rajaa toimintaa sekä paikallisessa että verkkoyhteistyössä. Paikallisesti peli karttaa jaettua ruutua ja verkkopelissä sitä, että molemmilla pelaajilla on täysin oma ruutu ja oma hahmonsa sen keskiössä. Johnsson kutsuu Reanimalin kamerajärjestelmää ”dynaamisesti jaetuksi”. ”Pelissämme on kyse siitä, että pelätään yhdessä”, hän jatkoi. ”Meille oli tärkeää, että pelikokemus on yhtenäinen. Rakastin sitä, miten se vaikuttaa jokaiseen kohtaukseen enemmän kuin jaettu ruutu.”

Käytännössä molemmat pelaajat ovat aina samaan aikaan ruudulla, ja jos he ajautuvat ruudun eri laitoihin, kamera etääntyy mahdollisimman kauas. Liian kauaksi eksyminen voi johtaa ennenaikaiseen turmioon, jolloin molempien pelaajien on aloitettava uudestaan viimeisimmältä jatkopisteeltä. Se on yksinkertainen keino pakottaa pelaajat pysymään yhdessä.

Reanimal sisältää kuitenkin myös elegantimpia ratkaisuja, etenkin kun mietitään sitä, että pelaajat saattavat pelata verkossa täysin tuntemattoman henkilön kanssa. ”Meillä on hienoja siirtymiä, joissa toinen lapsista avaa oven ja jää odottamaan toista, mikä tavallaan pakottaa pelaajat etenemään yhdessä seuraavalle alueelle”, Johnsson selitti. Tiimi tunsi onnistuneensa, kun he seurasivat, miten ihmiset pelasivat Reanimalia gamescomissa viime vuonna – usein täysin tuntemattomien henkilöiden kanssa.

”Peleissä ollaan usein keskittyneitä omaan tekemiseen, joten melkein kaikki rynnistivät vain seuraavaan huoneeseen. Kun se ei onnistunut, huomio kiinnittyi siihen, miten oma hahmo vilkutti toiselle”, Mervik kertoi. ”Pelaajat asennoituivat todella nopeasti uudella tavalla. He tajusivat: ’Aivan, meidän pitää pysyä yhdessä!’ Sen jälkeen he eivät enää yrittäneet jättää toista pelaajaa jälkeen. Kun tulee jahdatuksi tai yrittää selvittää pulmaa, yksinäinen susi -ajatusmaailma unohtuu. Kohtauksessa ollaan kahtena toimijana.”

Siltikään Reanimalia ei ole pakollista pelata yhteistyönä. Pelin voi pelata yksinkin, jolloin toinen hahmo vain seuraa mukana. Se rajoitti sitä, millaisia pulmia ja asetelmia Tarsierin oli mahdollista luoda. Sisäistä keskustelua käytiin siitä, vaihtuisivatko pulmat sen mukaan, pelataanko peliä yksin vai jonkun kanssa, mutta lopulta päätettiin, että pelaajat saavat saman pelikokemuksen (ja pulmat) molemmissa pelitiloissa.

”Sitten rajoituksena on se, että meidän on tasapainoteltava AI:n mutkikkuuden ja pulmien potentiaalisen mutkikkuuden välillä, vaikka pulmat eivät varsinaisesti olekaan pelin ydinseikka”, Johnsson selvitti. ”Siinä mielessä osoittautui aika hyväksi ideaksi olla tekemättä erillisiä versioita yhteistyötä ja yksinpeliä varten. Tasapainoteltavaksi jäi vain sen varmistaminen, että tekoäly ei ratkaise pulmia pelaajan puolesta.”
 

Aitouden asialla

Pelimaailma hälvensi mahdolliset epäilykset siitä, että moninpeli häiritsisi Reanimalin kauhukokemusta. Maailma ja tarina ovat vielä synkempiä ja realistisempia kuin Little Nightmaresin burtonmaisesti tyylitelty omalaatuisuus.

”Little Nightmaresissa keskityttiin paljolti siihen, miten lapset näkevät aikuisten maailman, mutta tällä kertaa skaala ja mittasuhteet kuvataan selvästi realistisemmin”, Mervik sanoi. ”Kyseessä ei ole jonkinlainen vääristynyt muistelma. Emme keskity vain tiettyihin muistoihin, kuten ’muistan opettajani olleen tällainen’ tai ’muistan yhden hoitajan’. Kyse on enemmänkin siitä, että lapset ovat kokeneet jotakin traumaattista, ja näemme sen tulokset.”

Tarsier ei kerro, minkälaisia kauhuja (olivat ne sitten ympäristöjä tai hirviöitä) pelaajat tapaavat kauhistuttavassa seikkailussa, mutta trailereissa nähdään vilauksia esimerkiksi taistelulaivan hylystä ja hylätystä elokuvateatterista. Tiedämme kuitenkin sen, että tarinassa kaksi orvoksi jäänyttä sisarusta matkustaa eri saarille veneellään pelastaakseen kaverinsa.

Mervik vitsaili veneen monikäyttöisyydestä. Se on sekä kulkuväline että tutkimisväline, joka on ainoa tapa kontrolloida kolmannen persoonan kameraa, ja kerronnan väline. 

”Emme halunneet ääninäyttelyn häiritsevän ihmisten pelaamista, koska voi olla ärsyttävää, jos hahmo puhuu samalla, kun yrittää keskittyä pelaamiseen. Ärsyynnyn eniten siitä, kun välianimaatio keskeyttää pelaamisen”, Mervik kertoi. ”Vene on tosi kiva, koska aina, kun hakee lapsen ja lähtee jonnekin, pysyy automaattisesti yhdessä. Veneessä vain liikutaan eteenpäin veden poikki, joten se on erittäin helppo hetki hahmoille puhua toisilleen ilman, että kuuntelu tuntuu keskeyttävän mielekkäämpää tekemistä.”

Tarsier lähestyi ääninäytellyn dialogin lisäämistä varovaisesti, sillä vastaavaa ei ollut heidän aiemmissa peleissään, vaikka Mervik muisteli, että Little Nightmaresin varhaisessa prototyypissä oli puhuttua dialogia aikana, kun peli vielä kulki nimellä Hunger. 

”Aiemmissa (Little Nightmaresin) versioissa kaikki puhuivat, mutta pelin löytäessä muotoaan ajattelimme, että on parempi, jos lapsilla ei ole maailmassa omaa ääntään”, Mervik selitti. ”Tällä kertaa äänten lisääminen tuntui onnistuvan ilman ristiriitaa siihen, miten rakennamme tarinaa ja maailmaa.”

Tuntuisihan oudolta, jos kukaan ei puhuisi toisilleen näin realistisessa maailmassa, jossa kerätään lisää kavereita ajan mittaan. Mervikin ensimmäinen testi tästä oli itse asiassa aivan pelin alussa, kun kaksi sisarusta kohtaavat veneen kyydissä. Äänet saattavat olla erittäin vaikuttavia siksi, että ne ovat minimalistisia, mikä puolestaan tekee niistä luonnollisen tuntuisia.

”Lapset eivät juurikaan pidä suuria puheita, paitsi Hollywoodissa, jossa he ovat yllättäen erittäin artikulaatiokykyisiä ja ilmaisevat itseään hyvin aikuismaisesti”, Mervik selvensi. ”Jos lapselta kysyy, miten hän voi, vastaus on usein hyvin vähäsanainen.”

Studion sijainti Ruotsissa saattoi myös vaikuttaa kulttuurisesti. ”Ruotsissa kukaan ei sano mitään, jos ei ole aivan pakko. Etenkin Ruotsin pohjoisosissa se, että yrittää saada jonkun vastaamaan, on samanlainen urakka kuin yrittäisi puristaa vettä kivestä. Kun joku sitten puhuu, kaikki kuuntelevat, koska asian on oltava tärkeä.”

Maailmassa, joka tuntuu usein toivottomalta, voidaan sanoa, että äänen antaminen lapsille antaa heille myös toivoa. Mutta pelaajat saavat itse selvittää, kajastaako Reanimalin helvetillisen matkan lopussa valoa. 

”Lapset keksivät aina jonkin toivon kipinän, koska he eivät ole valmiita luovuttamaan. He eivät ole luovuttaneet maailmaan eivätkä itsensä suhteen. Jotenkin he eivät ole luovuttaneet aikuistenkaan suhteen”, Mervik tiivisti. ”Lapset ovat nykyään kovilla. Mielestäni tämä heijastelee sitä, mutta tämä ei ole mikään satu.”

Reanimal julkaistaan Epic Games Storessa 13. helmikuuta.